On hassua, miten sitä tosi usein miettii, mitä kuuluu niille ihmisille, jotka on nähny vain muutaman kerran ja joitten nimeä ei välttämättä edes muista tai tiedä. Matkustelussa yks parhaista puolista on ehottomasti se, että näkee ja tutustuu uusiin ihmisiin, mutta aina on haikeaa sanoa hyvästit ja antaa viimiset poskisuukot tietäen, että ei näe toista uudelleen välttämättä enää ikinä. Varsinki hostelleissa ihmisiä on tosi helppo lähestyä ja usein saa seuraa kaupungille ja illaksi yksille pubiin. Mutta joskus toisesta jääpii muistoksi vain yhteiset kokemukset, joskus facebookin kaverilista kasvaa muutamalla, että voiaan nähä mitä toiselle kuuluu ja pitää yhteyttä.
Tosi usein mietin, että mitä omalle perheelle, kavereille ja sukulaisille kuuluu Suomessa ja muualla maailmaa, mutta tosi usein mietin myös, mitä kuuluu niille ihmisille, mitä olen minun reissun ja matkojen aikana tavannu. Mitä mahtaa kuulua sille Lontoon Dover Castle -hostellin australialaiselle, joka puhu paljon, ja joka tykkäs Lontoon British Museumista. Miten sen Euroopan kiertely on sujunu, onko se jo Australiassa? Entä se minnesotalainen, joka kirjotti pientä matkustuspäiväkirjaa joka päivästä, mitä se matkustelee. Ihan joka päivä se kirjotti, koska se haluaa muistaa mitä se on kokenu. Oli päivä minkälainen tahansa, se kirjotti. Jos se joku päivä poti vain krapulaa, se kirjotti senki. Kirjottikohan se Lontoon jälkeen enemmän hyvistä vai huonoista kokemuksista? Sen käsiala oli hieman sotkunen, mutta toivottavasti sen matka on menny hyvin. Entä sitte se Dover Castlen kolmas jätkä, joka usein vietti aikaa minnesotalaisen ja australialaisen kanssa? En ehtiny puhumaan sen kanssa ko pari sanaa, mutta silti välilä mietin, että missäköhän se tällä hetkelä majailee. Ja entä se blondi, joka aina Dover Castlessa puhu videopuheluja puhelimella, latas puhelinta tai nukku, onkohan se vieläkin töissä siellä. Joskus hostelleissa ehtii vain tervehtimään joitaki ihmisiä tai kysymään kotimaata, mutta aina ku lähdetään, on tapana toivottaa "Have a good trip!".
Se Mario, joka seiso meiän kans Plaza del Castillon penkeillä San Fermineistä nauttien, löysiköhän se ikinä sen kavereita, hotellia tai Madridia, Meksikoon pääsemisestä puhumattakaan. Ja ne kaks sydneyläistä joitten bileisiin unohettiin mennä, ne selviyty härkäjuoksusta, oliko se poskisuukko härkätaisteluareenalla meän viiminen hyvästi? Välilä tosin on ehitty jo hyvästellä lopullisesti ja sitte sattumalta nähä uuestaan, voi Howie, en miekään uskonu, että San Ferminin ihmismäärästä löytäisin sinut vielä kerran. Entä Lontoon herrasmies, joka päättäväisesti sano Piccadillyn yössä, että siitä tulee seuraava Steve Jobs, mulla on vieläki sateenvarjon tasku ja sulla se varjo.
Mie olen tutustunu, jutellu ja nähny monia uusia ihmisiä ja huipputyyppejä. Liian usein hyvästit on tullu liian pian, mutta monesta travellerista ja ihmisestä kehen olen tutustunu, on tullu tärkeitä ystäviä ja henkilöitä, joille voi puhua silloin ko tekee mieli vain puhua jollekki, joille voi vain puhua jos joku painaa mieltä, ja joitten kans voi jakaa niin hyvät ko huonotki hetket. Ku on ongelmia, ei tarvi olla yksin, ko toinen sanoo että "I will help you sort this", "I can help you, I don't know what I will do but I will come up with something" tai "I will try to help you".
“We travel, some of us forever, to seek other states, other lives, other souls.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti