Olen viettäny viimiset vuorokauet ympäri lentokenttiä ja on ollu aikaa ajatella. Castlebarista lähin tiistaina 25.11 kohti Dublinia itkuisten hyvästien jälkeen. Perheen lapsille sanoin viimisen kerran että "I love you", ja hostäitin kanssa itkettiin kilpaa juna-asemalla ja halattiin ja kumpiki sano, ettei voi ikinä kiittää toista tarpeeksi.
Dublin on yhtä söpö ku ennenki. Siinä kaupungissa vaan on sitä jotain. Se on ihan ku koti. Hostisä sano mulle, että koti on siellä missä sydän on. Dublinista otin bussin Mullingariin keskiviikkona, Bobby Horan oli yhtä mukava ku ennenki. Jätettiin hyvästit ja turistiofficessa kysyttiin haluanko Niall Horanin osotteen? Randomia. Mullingar oli rakkaus.
En jaksanu alkaa maksamaan kolmatta hostelliyötä ja säilytyspaikkaa laukuille, joten tiedossa oli taas öitä lentokentillä.Torstaina kolmen aikaan päivällä leiriydyin Dublinin lentokentälle odottelemaan. Ja odottelemaan. Odottelemaan. Skypetin irkkuperheen kanssa, ne sano että on ikävä ja että eihän mulla ole kylmä. Naurettiin posket kipeiksi. Taisin majottua sinne Dublinin kentälle yli 20 tunniksi, lento lähti vähän jälkeen puolen päivän perjantaina. Ja nyt istun Tukholmassa, 3A portilla oottaen lentoa Helsinkiin. Näin täällä Tukholmassa ekaa kertaa pitkään aikaan julkisella paikalla jotain suomen kielistä: Tervetuloa. Hämmästelin sitä, miten on tuttu kieli, mitä tapahtuu -ai niin, olen Ruottissa ja kohta Suomessa. Hätkähän joka kerta ku kuulen jonku puhuvan suomea, ja ihan liian outoa että huomisesta lähtien joutuu meikäläinenki sillä pärjäämään. Just nyt täällä joku mies puhuu suomea ja tuijotan sitä suu auki.
Puoleen vuoteen mahtu paljon. Englanti, Espanja, Irlanti. Lontoo, Bilbao, Pamplona, Peniscola, PortAventura, Olite, San Sebastian, Madrid, San Fermin, Castlebar, Westport, Croagh Patrick, Old Head Beach, Galway, Dublin, Mullingar, Ballinna, ja vaikka mitä muita paikkoja ja seikkailuja. Paljon unohtumattomia hetkiä ja ihmisiä. Monelle ihmiselle joita olen tavannu olen niin kiitollinen, että just ne on tullu vastaan ja on tehny tästä reissusta ikimuistosen. Mulla on jo nyt mahoton ikävä takasi Irlantiin, ja vaikea kuvitella että muutaman tunnin päästä olen takasi Suomessa. Olen niin tyytyväinen, että puoli vuotta sitte lähin yksin reissuun, vaikka monet vastaan ponnisteliki. Vielä olen elossa, ja mulla on yks vinkki joka ikiselle: ostakaa menolippu ja lähtekää. Jos haluat tehä jotain niin tee, äläkä välitä mitä muut ajattelee. Se on sinun elämä mitä elät, ja sulla on mahollisuus vaikuttaa, tarviiko myöhemmin katua vai ei.
You only live forever in the lights you make.










































