San Sebastián

On ollu niin paljon tekemistä että ei ole ehtiny millään kirjottaa kaikesta tänne. Postaus San Fermineistä on vielä kesken, mutta koitan lähipäivinä jotenki riipasta aikaa sen loppuun kirjottamiselle. Viime viikonloppuna matkustin aamubussilla Gracen kanssa San Sebastiániin, ja oli hauskaa! Oltiin aamukasin maissa jo bussiasemalla, ja siitä sitten muutaman mutkan kautta ku löydettiin bussista oikeat paikat (totta kai istuttiin väärille paikoillekki ku vihdoin saatiin liput käteen) ja kohti San Sebastiania! Mulle sanottiin, että paras päivä vierailla San Sebastianissa on silloin, ku on aurinkoista ja lämmintä, ja sattu ihan mukavat ilmat tuolle lauantaille: aurinko paisto pilvettömältä taivaalta ja sellaset mukavat 30 astetta lämmintä.

Ku päästiin San Sebastianiin, oli seuraavan shown aika: paluulippujen osto. Niinki yksinkertanen asia voi olla täällä Espanjassa ulkomaalaisele yllättävänki hankalaa. Lipputoimistoja/lipunostopisteitä oli vaikka kuinka monta, ja aina jokasessa sanottiin että "eeei, täältä ei voi ostaa lippua Pamplonaan". Huoh. No, aikamme pyörittiin ympäri San Sebastiania ja viimein, kolmannesta lipputoimistosta saatiin liput takasipäin. Ja sitte ei muuta ku San Sebastianin vanhaan kaupunkiin kiertelemään!

Me ollaan ihan koukussa jäätelöön ja frozen yogurtiin. Napattiin San Sebastianin vanhasta kaupungista frozen yougurtit mukaan ja lähettiin kiipeämään isoa vuorta ylös: haluttiin nähä Jeesus patsas. Ei se ihan niin iso ollu mitä Rio de Janeirossa, mutta ihan siisti kumminki. Oli raskasta kävellä semmosta jyrkkää reittiä (mitä jyrkempi, sitä nopeampi) ylös kovassa helteessä ja auringon paistaessa, mutta jaksettiin kumminki loppuun asti!

Ku päästiin vuorelta alas, oli täydellinen hetki uimiselle, oli niin tajuttoman kuuma! Mentiin rannalle uimaan ja taiettiin vähän nukahtaakki, hups. Rannalla löhöämisen jälkeen etittiin paikka lounaalle, ja päädyttiin syömään pinchoja! Nam! San Sebastian on tunnettu valtavista pincho -määristä, ku vanhassa kaupungissa menee baariin tai tavernaan niin tiskit on ihan täynnä pincholautasia.

Kierreltiin vanhassa kaupungissa loppupäivä, syötiin lisää ja lopulta käveltiin kohti bussiasemaa ja ootteleen bussia Pamplonaan. Siellä joku vanha nainen alko jutteleen espanjaksi, ja ku saatiin kerrottua sille, että asutaan Pamplonassa ja ollaan siellä töissä, niin saatiin paljon "MUY BIEN, MUY BIEN, MUY BIEN!" -vastauksia. Oli aika hassua.

And the memories & people I never want to forget

On hassua, miten sitä tosi usein miettii, mitä kuuluu niille ihmisille, jotka on nähny vain muutaman kerran ja joitten nimeä ei välttämättä edes muista tai tiedä. Matkustelussa yks parhaista puolista on ehottomasti se, että näkee ja tutustuu uusiin ihmisiin, mutta aina on haikeaa sanoa hyvästit ja antaa viimiset poskisuukot tietäen, että ei näe toista uudelleen välttämättä enää ikinä. Varsinki hostelleissa ihmisiä on tosi helppo lähestyä ja usein saa seuraa kaupungille ja illaksi yksille pubiin. Mutta joskus toisesta jääpii muistoksi vain yhteiset kokemukset, joskus facebookin kaverilista kasvaa muutamalla, että voiaan nähä mitä toiselle kuuluu ja pitää yhteyttä. 

Tosi usein mietin, että mitä omalle perheelle, kavereille ja sukulaisille kuuluu Suomessa ja muualla maailmaa, mutta tosi usein mietin myös, mitä kuuluu niille ihmisille, mitä olen minun reissun ja matkojen aikana tavannu. Mitä mahtaa kuulua sille Lontoon Dover Castle -hostellin australialaiselle, joka puhu paljon, ja joka tykkäs Lontoon British Museumista. Miten sen Euroopan kiertely on sujunu, onko se jo Australiassa? Entä se minnesotalainen, joka kirjotti pientä matkustuspäiväkirjaa joka päivästä, mitä se matkustelee. Ihan joka päivä se kirjotti, koska se haluaa muistaa mitä se on kokenu. Oli päivä minkälainen tahansa, se kirjotti. Jos se joku päivä poti vain krapulaa, se kirjotti senki. Kirjottikohan se Lontoon jälkeen enemmän hyvistä vai huonoista kokemuksista? Sen käsiala oli hieman sotkunen, mutta toivottavasti sen matka on menny hyvin. Entä sitte se Dover Castlen kolmas jätkä, joka usein vietti aikaa minnesotalaisen ja australialaisen kanssa? En ehtiny puhumaan sen kanssa ko pari sanaa, mutta silti välilä mietin, että missäköhän se tällä hetkelä majailee. Ja entä se blondi, joka aina Dover Castlessa puhu videopuheluja puhelimella, latas puhelinta tai nukku, onkohan se vieläkin töissä siellä. Joskus hostelleissa ehtii vain tervehtimään joitaki ihmisiä tai kysymään kotimaata, mutta aina ku lähdetään, on tapana toivottaa "Have a good trip!".

Se Mario, joka seiso meiän kans Plaza del Castillon penkeillä San Fermineistä nauttien, löysiköhän se ikinä sen kavereita, hotellia tai Madridia, Meksikoon pääsemisestä puhumattakaan. Ja ne kaks sydneyläistä joitten bileisiin unohettiin mennä, ne selviyty härkäjuoksusta, oliko se poskisuukko härkätaisteluareenalla meän viiminen hyvästi? Välilä tosin on ehitty jo hyvästellä lopullisesti ja sitte sattumalta nähä uuestaan, voi Howie, en miekään uskonu, että San Ferminin ihmismäärästä löytäisin sinut vielä kerran. Entä Lontoon herrasmies, joka päättäväisesti sano Piccadillyn yössä, että siitä tulee seuraava Steve Jobs, mulla on vieläki sateenvarjon tasku ja sulla se varjo.

Mie olen tutustunu, jutellu ja nähny monia uusia ihmisiä ja huipputyyppejä. Liian usein hyvästit on tullu liian pian, mutta monesta travellerista ja ihmisestä kehen olen tutustunu, on tullu tärkeitä ystäviä ja henkilöitä, joille voi puhua silloin ko tekee mieli vain puhua jollekki, joille voi vain puhua jos joku painaa mieltä, ja joitten kans voi jakaa niin hyvät ko huonotki hetket. Ku on ongelmia, ei tarvi olla yksin, ko toinen sanoo että "I will help you sort this", "I can help you, I don't know what I will do but I will come up with something" tai "I will try to help you". 

“We travel, some of us forever, to seek other states, other lives, other souls.” 

― Anaïs Nin, The Diary of Anaïs Nin, Vol. 7: 1966-1974

The echo of the Sanfermines

Sunnuntaiaamuna pää oli vieläki vähän sekasin lauantaisesta kahdeksantuntisesta espanjapläjäyksestä. Siinä oikeasti alkaa jo päätä särkemään, ku kuuntelee vierasta kieltä kauan aikaa, mistä ei ymmärrä paljoa. Varsinki ku sitä kieltä joutuu kuunteleen ihan koko päivän, phuuh. Aamulla ku heräsin, niin kuitenki oli sellanen fiilis, että haluttais lähteä käveleen ympäri Pamplonaa, ja vähän jälkeen aamiaisen juoksinki bussiin ja puolenpäivän aikaan nähtiin Gracen kanssa Plaza del Castillolla. Grace on au pair Uudesta Seelannista, ja taidetaan olla ainoat au pairit täällä Pamplonassa. Käveltiin Museo de Navarraan, minne on sunnuntaisin ilmainen sisäänpääsy, joten käytiin siellä. Kukaan ei taaskaan puhunu sielä englantia, mutta saatiin kuitenki jotaki selvää espanjasta ja viimein vaelteleen ympäri museota. Me ei paljoa kumpikaan tykätä museoista, mutta oli kiva seku käydä. Ikkunoista oli kivat näkymät Pamplonaan, haarniskasysteemi oli siisti, ja jossain vaiheessa huomattiin, että oltiin kävelty koko aika museossa väärään suuntaan. Hups. Museon jälkeen käveltiin sinne paikkaan, missä härkiä pidetään San Fermineihin asti. Ei nähty härkiä, mutta haistettiin ne! Ja viikon päästä nähdään ne, ha! Takasi kävellessä nähtiin myös eräs mies lapsensa kanssa Pamplona habla inglés -ryhmästä, ja ens tiistaina on tämän miehen toistaseksi viiminen kerta vähään aikaan siinä ryhmässä, harmi. Siitä sitten turisteiltiin eteenpäin, ja käytiin Plaza de Toroksella (härkätaisteluareena) fiilistelemässä San Fermineitä.

"Moments beore the start, the runners sing to San Fermin three times to ask for his blessing and protection"

San Ferminit siis alkaa ihan kohta, virallisesti 6.7 ja ekat härkäjuoksut on 7.7. Meillä on Gracen kanssa joitaki suunnitelmiaki, oispa vaan jo ens viikko! Tulee oleen niin hullua ja hauskaa! Mulla on asuki San Fermineitä varten kohta valmiina, siihen kuuluu siis valkoset housut ja valkonen paita, sekä punanen huivi kaulaan ja vyötärölle. Ei ole väliä onko paita punanen vai valkonen, kunhan vaan vaatteet on puna-valkosia. Tänään itapäivällä menen ostaan vielä paidan ja huivin vyötärölle ja then, I am ready!

Eilen ennen Pamplona habla inglés -ryhmän tapaamista suuntasin seikkaileen Pamplonaan vähäksi aikaa. Kävin Plaza del Castillon kautta Calle Estafetalla kattelemassa kaikkia pikku putiikkeja, missä näin nuo härät, jotka ei onneksi ollu eläviä. Siitä takasin Plaza del Castillolle, ja vesisateisen jäätelön syönnin jälkeen olinki jo The House Beerissä puhumassa englantia mukavassa seurassa! Oli hauskaa! Ihmiset alkaa olemaan jo San Fermin -fiiliksissä, ja mulle annettiin kaikkia tarpeellisia vinkkejä Cubatasta kenkiin.